Ilves.com julkaisee alkuperäisenä Jukka Tammen puheen, jonka hän piti pelinumeronsa jäädytysseremonioiden yhteydessä lauantaina 10.12. ennen Ilves-HIFK -ottelua.
Hyvä yleisö ja kaikki Ilves-fanit!
Ajattelin ensin heittää lonkalta muutaman maukkaan kiitoslauseen, mutta kun tarkemmin sitä tuli mietittyä, niin oli ehkä parempi kirjoittaa nämä ajatukset paperille. Äskeisen insertin jälkeen puheen pitäminen ulkomuistista olisi ollut vaikeaa, ellei sitten mahdotonta.
Tämä saamani huomionosoitus Ilvekseltä on kaikista suurin kunnia, mitä jääkiekkoilija voi saada omalta seuraltaan. Harva sen saa ja tästä kenties monet niin uneksivat, nyt kyseinen kunnianosoitus on sitten minun kohdallani. Kiitos siitä Ilvekselle!
Paljon on matkan varrelle kaikkea sattunut ja uponnut. Ajattelin hieman kertoa kaikille uraani noin pääpiirteittäin.
Kaikki alkoi niistä kuuluisista pihapeleistä naapurin poikien kanssa. Sieltä sitten liityttiin seuraan, sattumalta ja onnekseni vain Ilveksellä oli silloin Rantaperkiössä juniorijoukkue. Siinä vaiheessa en tietenkään osannut edes haaveilla, mitä tuleman pitää.
Muistan ne ekat treenit. Valmentaja halusi testata, onko minusta maaliin, lämäri punaviivalta ja suoraan päähän. Syytä en kylläkään muista, minkä takia jatkoin molarina, ehkä siksi kun kenttäpelaajaks mua ei huolittu. Ei ollut silloin muista pojista ketään, kuka olisi halunnut maaliin. Muistan hyvin myös sen ensimmäisen ottelun E-junnuissa, kun Härmälän kaupunginosajoukkueen kanssa kohdattiin Kaukajärvi. Matsi pelattiin v. 1970, ja sen muistan, että hävisimme pelin 5-0. Siitä se kaikki sitten alkoi. Iso kiitos näistä ensimmäisistä junioriajoista kuuluu vanhemmilleni, joista äitini Anja on paikalla tässä vieressäni. Juniorivuosilta on jäänyt unohtumattomasti mieleeni muutama pelikaveri. Heistä ensiksi tulee mieleeni Jari Helle, Risto Jalo, Pekka Järvelä ja Juha Rajala. Matka Ruubenin, Ripan ja Ronon kanssa kaukalossa kesti yli 20 vuotta. Näiden veijareiden kanssa tapahtui yhtä ja etenkin sitä toista, niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. Valmentajista muistan lämmöllä ja kiitoksella Heikki Vesalaa, Erkki Suokkoa ja Pertti Simolaa. Heistä Ekkuli ja Vilkku ovat ikuistamassa tätä hetkeä kanssani täällä tänään. Kiitos Teille! Juniorivuodet oli muuten osaltani myös varsin menestyksekkäät. Uskoakseni 8 Suomen mestaruutta ja 1 hopea on lajinsa ennätys juniorijääkiekossa. Eikä sitä tulla tietääkseni edes koskaan rikkomaan. Kiitos nykyisen kaikki pelaa –systeemin ja Nuoren Suomen.
Muistan myös sen ensimmäisen maalin liigassa, mikä minulle tehtiin, niitähän muuten meni sisään satoja. Peli oli Lappeenrannassa vuonna 1981. Olimme häviöllä 0-2 toisessa erässä, kun valmentajamme Raimo Määttänen komensi minut maalin suulle. Aloitus oli heti omasta päädystä, SaiPan silloinen maestro Mälkiän Heikki sattui voittamaan sen aloituksen ja takamiehen paikalta Jouko Kukko lämäsi kiekon tietenkin längistä sisään. Voitimme muuten pelin 5-3. Liigaurani sinällään pelaajana oli melko pitkä ja tilannerikas. Jotkut niistä jännäritilanteista oli itseaiheutettuja ja mahtui siihen uraan muutama tuhat koppiakin. Erityisesti ketään pelikavereista liigauraltani en halua nostaa erikseen esiin, joku unohtunut voisi pahoittaa mielensä. Niitä on vaan niin monia, kenelle osoitan suurta nöyryyttä ja kiitosta. Mutta huoltoporukasta Laukkasen Lasse ja JP ovat jääneet ikuisesti mieleeni. Lassea on kiittäminen myös siitä, ettei tällä pelinumerolla 30 kukaan pelannut sen jälkeen, kun lopetin täällä kauden 94-95 jälkeen. Kiitos!
Suurin vaikutus liigauraani Ipassa on ollut valmentajat vuosien varrella. Hiitelän Seppo, Pietilän Sakke, Jalosen Jukka tekivät minuun suuren vaikutuksen ja auttoivat kukin osaltaan siinä että pelivuosista nautin niinkin paljon. Mitä enemmän ja paremmin harjoittelet, sitä paremmin myös pelaat. Sen he minulle opettivat, ja se myös näytti toimivan. Olin pelaajana äärimmäisen kunnianhimoinen ja tinkimätön kaikkeen, mitä tein. Suurin kiitos kuitenkin kaikesta siitä mitä saavutin, kuuluu maalivahtivalmentajalleni Jaakko Sireenille. Ilman Jaskaa en olisi tässä tänään. Kiitos Jaska!! Laukkasen Juppe oli se pelaaja 80-luvun lopun ajoilta, jonka hyväksyin minulle ampumaan. Ja voin kertoa, että siihen hommaan ihan ketä tahansa en kelpuuttanut. Moni siinä hommassa yritti, ja yhtä moni sai kuulla kunniansa. Vai mitä Tinke?
Maajoukkueajalta mieleeni Alpo Suhonen jäi valmentajista. Hän oli se, joka minut nosti A-maajoukkueen leirille v.-82 vain 3 liigamatsia pelanneena räkänokkana, joka ei tiennyt huippu-urheilusta siinä vaiheessa yhtikäs mitään.
Hassunkurista sikäli tässäkin on, että se ensimmäinen maaottelu, jonka pelasin v. 84 Göteborgissa Neuvostoliittoa vastaan, sen ensimmäisessä vaihdossa, punakoneen kuuluisa sentteri Igor Larionov pääsi yksin läpi, ja jostain kumman syystä Taisto ei sitäkään harhautusta oikein arvannut.
Yksi asia, joka on jäänyt jälkikäteen harmittamaan uraltani, oli etten pitänyt päiväkirjaa. Voin vakuuttaa, että monet hauskat jutut niiltä ajoilta tulisi paljon helpommin mieleen nyt. Sen verran ikimuistoisia kommelluksia ja kokemuksia sille ajalle mahtui. Nykyajan kavereille tämä on tietokoneiden ja kamerakännyköiden takia paljon helpompaa. Joten ottakaapa opiksi kun öljylanne neuvoo.
Suuri KIITOS kaikille
Kiitos Jari Vainiolle, joka onnistui hankkimaan Tammen puheen julkaistavaksi.